He kuolivat, ja heillä oli varmasti monta unelmaa
minä kadehdin heitä
minulla ..on.. ollut.. unelmia
sanokaa se lapselle joka ei sano sanakaan menneisyydessä
todentakaa se minulle ennen kuin lakkaan hengittämästä
ei. teitä ei ole. ei teitä jotka voisitte olla.
te olitte unelmia, ja te kuolitte. minä tuhosin teidät.
olen.. joskus.. ollut.. hyvä..
olen muistuttanut jotain, edes.
ja kyllä. olen ollut rakastunut. enkä minä tiedä miksi..
lähden, jätän. menen. pelosta?
useimmiten tunnen olevani kuin pelon tuolla puolen jo
jossain epäinhimillisessä tilassa
yksin, surullinen, verissäpäin
todistamassa omaa oikeudenkäyntiäni lyyhistynein olkapäin
vatsallani maassa kun ylhäältä sataa ulosteen tykistökeskitysrampana, vanhana, harmaana sängyssä kun minuun tungetaan Elämän lääkkeittä. Jotta yhä ymmärtäisin kärsiväni!
Useimmiten myönnän olevani siellä missä haluankin olla. Että tämä on jotain voimaa ja vahvuutta, että olen lävistänyt kohdun ja olen elävä, hengittävä. En tarvitse terapiaa, en tarvitse lääkkeitä, en tarvitse hulluutta, en tarvitse mitään... en mitään.
Antakaa minulle siis rakkaus, te kuolleet unelmat ja teidän kuolleet lapsenne ja minun kuollut ja uudelleensyntyvä henkeni, anna minulle elämä...!
Minä elän,elän,elän.......
Kommentit