He kuolivat, ja heillä oli varmasti monta unelmaa

minä kadehdin heitä

minulla ..on.. ollut.. unelmia

sanokaa se lapselle joka ei sano sanakaan menneisyydessä

todentakaa se minulle ennen kuin lakkaan hengittämästä

ei. teitä ei ole. ei teitä jotka voisitte olla.

te olitte unelmia, ja te kuolitte. minä tuhosin teidät.

olen.. joskus.. ollut.. hyvä..

olen muistuttanut jotain, edes.

ja kyllä. olen ollut rakastunut. enkä minä tiedä miksi..

lähden, jätän. menen. pelosta?

 

useimmiten tunnen olevani kuin pelon tuolla puolen jo

jossain epäinhimillisessä tilassa

yksin, surullinen, verissäpäin

todistamassa omaa oikeudenkäyntiäni lyyhistynein olkapäin

vatsallani maassa kun ylhäältä sataa ulosteen tykistökeskitysrampana, vanhana, harmaana sängyssä kun minuun tungetaan Elämän lääkkeittä. Jotta yhä ymmärtäisin kärsiväni!

Useimmiten myönnän olevani siellä missä haluankin olla. Että tämä on jotain voimaa ja vahvuutta, että olen lävistänyt kohdun ja olen elävä, hengittävä. En tarvitse terapiaa, en tarvitse lääkkeitä, en tarvitse hulluutta, en tarvitse mitään... en mitään.

Antakaa minulle siis rakkaus, te kuolleet unelmat ja teidän kuolleet lapsenne ja minun kuollut ja uudelleensyntyvä henkeni, anna minulle elämä...!

Minä elän,elän,elän.......