Joskus, nyt, kaipaan Miljaa äärettömän paljon. Se on raskasta kun ainoa ihminen joka on ikäänkuin ymmärtänyt sinua suoraan, vilpittömästi, kun hän poistuu elämästä, ja vieläpä oman kätensä kautta..

Ja kyllähän minä häntä rakastin. En kai koskaan ole ketään rakastanut samalla tavalla.. Se oli todellinen tunne, täynnä haaveilua ja erilläänoloa, yhden todellisen kohtaamisen verran kaunis ystävyys ja sisaruus..

Huolimatta siitä miten vähän aikaa tunsimme, siinä meidän välillämme oli niinä harvoina hetkinä vahva, erittäin vahva yhteys. Joskus ajattelen olisinko voinut tehdä jotain jos hän olisi ottanut vielä yhteyttä sinä iltana, että jos se olisi riittänyt.. mutta ei.

Mieleeni yhä tulevat elävästi ne hetket siinä sängyn laidalla kahdestaan hänen kanssaan, hänen sanansa minulle ja hiljaisuus.. pieni suudelma ja hänen tuskansa siitä että hän voisi rikkoa minut jos haluaisi, ja ettei hän koskaan voisi olla kanssani niin kuin todellisen rakkaansa kanssa.

Niin, miten moninaista se voikaan olla, miten hän ei sitäkään, rakkauden moninaisuutta pelännyt, miten vahvasti hän oli, ja miten hän romahti, katosi, kuoli...

Ehkä olen vain typerys, loputtoman typerä kun niin kiinnyin häneen, mutta siltikin se oli todellisempaa kuin moni täällä kokemani asia.

Minä.. kaipaan hänen seuraansa. Niitä keskusteluita, hänen kannustavaa ja rohkaisevaa suhtautumistaan kaikesta huolimatta, hänen ääntään ja kasvojaan. Luoja. Toista samanlaista ihmistä ei tule, mutta on olemassa toisenlaista rikkautta. Rikkautta silti..

ikäänkuin nyt vielä käsittelisin hänen poismenonsa uudella tavalla, nyt kun oikeasti kykenen ajattelemaan sitä asiaa jotenkin.

Omat ajatukseni ja kokemukseni ovat äärettömän ainutlaatuisia, ja osaa niistä en haluaisi ikinä jakaa kenenkään kanssa. Elämä on lyhyt, ja yksinäisenä pitkä.

Nämä höpinät ovat niin sentimentaalisia ja sydänrikkoisia, mutta kuten kaikki muukin annan niiden tulla.

Elän, kyllä. Mutta ilman Miljan sisaruutta. Se on valtava tyhjyys.