savupiippu röyhöttää savuaan vasemmalla, ikkunan lasi siis ei peitä kaikkea minkä soisi olevan piilossa. on taivas ja pitkä torni, kuin keskisormi vittuillen osoittamassa minua kohti.

rumat ja kauniit hetket vaihtelevat minunkin sisimmässäni, joskus tukehdun omaan kuonaani, toisinaan valehtelen että kuona on herkullista ja hetken aikaa olen onnellinen.

tänään olen miettinyt sitä miten nukkuisin, miten kävisin kaupassa, mihin minun kuuluisi mennä, miksi tämä ei tunnu miltään ja miksi tuhlaan aikaani erikoisiin asioihin, kuten Super Robot Wars-peleihin ja vastaavaa machopullistelua uhkuviin animesarjoihin.

tiedän etten minä voisi paremmin missään. ongelmat ovat kuin takiaiset, vai pitäisikö sanoa että minä olen takiainen joka ei päästä irti ongelmistaan. ah, helppoa olisi lähteä ulos kulkemaan, ihmisten keskuuteen, mutta en tunne olevani valmis siihen. ja... olenhan minä ollut siellä.

Noh, mie rakastan elämää. Siitä ei ole epäilystä itselleni. Muut kyllä miettivät ja pohtivat minun tilannettani minun puolestani. "miksei se käy missään, sen elinpiiri on niin olematon, eihän se tee mitään järkevää, se on laiha, sairas, surkea tyyppi, työtön pultsari" ja minä nyökyttelen tietenkin. En repeä mihinkään suuntaan. Näin on hyvä, tämä kooma on.. jotenkin miellyttävää.

Ja kyllähän minä teen, salassa asioita. He jotka tietävät mitä minä teen, tietävät että se on arvokasta. Tiedänkö itse? Kyllä. Bukowski makasi viikot kämpässään kaljatölkkien ja viinanhuurujen keskellä, luki kirjoja ja tiesi ettei ollut valmis. Sitten hän välillä kirjoitti ja... niin. Niin. En minäkään ole vielä valmis, minä vain odottelen jotain syntymää.

Harhailen koomassa ja kun lopulta aamun aurinko kuin ensimmäisen kerran luo valonsa kasvoilleni, huokaan: olen nähnyt tämän aiemminkin. Sitten jatkan taas kunnes en voi enää.

Tämä on oravanpyörää, samalla tavalla kuin.. heräisi kello kahdeksan lähteäkseen töihin. Minä vain nousen ylös hitaasti, halvaantuneesti ja kävelen koneelle, avaan monitorin ja istun tässä päivän, välillä syöden, välillä pelaten, välillä lukien.. välillä käyn ostamassa ruokaa.

Peseydyn, pidän itseni ja kämppäni siistinä. Vieraat eivät valita, eivät huomaa kaikkea rojua mitä tungen kaappeihini pois näkyviltä.. Välillä, minä nukahdan. Ja välillä tunnen maanista hurmosti, syvää onnellisuutta. Minä.. minä olen tyytyväinen.

Kunnianhimo olisi jotain.. kuolettavaa, jotain karmivaa, jotain mihin kykenisin mutta olen pelokas. Enkä ole valmis. Ehkä olen kuin rotta, piiloudun nurkkaani ja vasta kun minua ahdistetaan sieltä pois, alan toimia. Onko.. aikuisuus tällaista?

En voi uskoa että he olisivat onnellisempia kuin minä. Katson heitä. Kaikki merkitykset ovat itsessäni, olenko siis.. tyhjä? en, ei tyhjyyttä ole, on aina jotain. Mutta tämä fyysispsyykkinen raskauden tila, tämä kohdussa makaamisen tila on ..