Jotenkin edelleen olen välillä vahvasti sitä mieltä että kuolen ennen kuin täytän 30-vuotta. Tai juuri silloin. Tämä on kaikki jo nyt niin kovin, kovin raskasta ja monilla tavoin yksinäistä.

Miljan kuolema muutti minua monin tavoin parempaan suuntaan, pelosta niin, mutta siltikin. En voi olla ajattelematta kuinka oikeassa hän oli siinäkin ratkaisussaan. Miten oikeata on lähteä täältä silloin kun ei enää todella Elä, vaan ainoastaan käy kuin kello.

Aikaa ei siis ole paljon. On vain kaikki nämä hetket täältä siihen hetkeen saakka. Enkä minä todellekaan vihaa elämää, en todella vihaa ihmiskuntaa. Minä en suurelta osin käsitä kummastakaan paljon mitään, mitä enemmän tiedän sitä hämmentyneemmäksi tunnen itseni.

Ei tyttö, ei viisaus, ei viina, ei raha, ei rakkaus, ei pankki eikä työ voi pelastaa minua tältä väsymykseltä ja taakalta jota päivästä toiseen enemmän tai vähemmän tunnen. Jollain tapaa tunnen itseni hyvin sairaaksi, ja toisaalta olen taas hyvin onnellinen. 

Scriabinin ensimmäisen pianosonaatin neljäs osa soi, surumielinen mollisävellys, kaunis, kovin kaunis. Joskus kun katson muita, mietin ovatko he Todella kuulleet tätä. Ovatko he hiljentyneet sen äärellä?

Onko heidän henkensä puhunut heidän kanssaan?

Ei että se merkitsisi, kaiken heräämisen ja nukahtamisen keskellä kovin paljoa. Ei että se merkitsisi kaiken syömisen ja tekemisen ja olemisen keskellä kovin paljoa, mutta olenko minä todella näin yksin? Miksi minun silmäni ovat näin kiinni, silti?