Tänne kirjoittaminen on jotenkin vapauttavaa, sikäli että tiedän ettei minua tunne täällä kukaan, vielä. Aika kuluu kuitenkin. En minä tiedä haluanko olla tunnettu kenellekään. Olen aina ollut siinäkin mielessä kahteen jakaantunut.

On tämä elämää. Tuoksuja ja tuntemuksia, pysähtyneisyyttä ja..Kaikenlaista odottelua nyt.

Plääh.Ja tämä olotila, tällainen.. kuin valuisi äärettömän hitaasti jossain ikuisessa ei missään, ei mitään erityistä kohta ja silti tuntee jotain etäisesti inhottavaa.

Huolimatta kaikesta mitä teen, menen kuljen olen, tämä tila...

En olisi itseni ilman sitä, mutta..

Pian menen ottamaan torkut, kunhan vanhempani ovat ensin soittaneet kotoa ja sopineet huomisen tulemisensa. Jos jotain hyvää siinä on, niin se että pääsen käymään pankissa nopeasti heidän kyydillään. Inhoan laskuja, ja inhoan ajatusta siitä että pian olen taas yhteiskunnan suurennuslasin alla, huonolla tavalla.

Ja millä maksan ensi kuun vuokran?

En valita, pohdin. Negatiivisella asenteella, kenties.. heh. Mutta ei tämä ole epätoivoa, tämä on vain asioiden myöntämistä ja.. periksiantamista jollain tapaa.